Syyskesän aamu

Kuljen rämeellä, ja kevyt sumu leijailee ympärilläni. Suo kapenee ja ylväänä kohoava kuusikko melkein hipaisee olkapäätä.

Räme yhtyy aapaan jota peittää vahva sumu. Tähyilen etuvasemmalle kunnes jatkan kulkuani suoraan kohden pientä metsäsaareketta. Puiden väleistä tunkeutuvat auringon säteet antavat kulkuun lisää ripeyttä.

Silmieni eteen avautuu sykähdyttävä suomaisema. Elän hetkessä joka riisu kaikista ajatuksista, tunteista. Hetkessä, jossa voi vain olla.

Olen jatkanut matkaani, ja sumukin jo haipuu pois. Säpsähdän kumuna kantautuvaan ääneen joka toistuu kolme kertaa. Tuliaseen kumahdukset puhuvat ihmisten maailman raadollisuudesta.

Näihin ääniin olen kuitenkin jo niin tottunut, että en niihin sen suuremmin ajatusta uhraa. Suokaistale jonka ylitys yleensä teettä töitä, on tänään helposti mentävä. Muutenkin ympäristössä näkyy sateiden vähyys.

Olen rantautunut suomaiden välissä oleva metsäalueelle, ja päätän pitää evästauon. Yksittäiset tirskuttajat käyvät tervehtimässä, ja välillä tuuli kohauttelee puissa.

Taivaalle on alkanut kerääntyä pilviä, ja keskellä suota tunnen yhä voimistuvan tuulen. Kierros umpeutuu, ja päädyn metsäsaarekkeeseen, joka paljasti tunteja sitten aamun ainutlaatuisuuden.

Tälle reissulle oli yksi tavoite, löydänkö mäntykukan? Olen sillä paikalla josta sen viimeksi löysin. Haravoin katseellani maan pintaa. Ensi löytyy yksi, ja pian useampia. Mahtavaa!

Mystisiä loiskasveja ihmetellessäni alkaa läheltä kuulua koputusta. Päätän ottaa selkoa koputtelijasta. Hetken verran hiiviskeltyäni näen linnun männyssä. Tikka niin kuin oletin, ja keltainen päälaki yksilöi pohjantikaksi.

Kellanvalkoiset kalmankukat katsovat poistumistani, ja tikka kiertää yhä puutansa. Syyskesän aamu oli taikaa täynnä, luontoihminen eli hetkensä.

Mäntykukka
Pohjantikka