Valo vain viivähtää

Eletään vuoden lyhimpiä päiviä. On niin sanotut pesäpäivät. Kello näyttää jo aamu kymmentä, mutta silti sinertävä hämärä pitää maisemaa otteessaan. Kuljen kapean niityn poikki, ja ojan yli loikattuani siirryn metsän syliin.

Lunta on satanut sen verran, että maa on valkoisena. Vahvojen kuusten oksilla jääkiteet kimaltelevat purevassa pakkasessa. Paikka on minulle uusi, ja saman tien miellyttävä. Sokkelomaista sekä tiheää maastoa, joka kätkee kulkijan pois kiireisen maailman silmien alta.

Vahvarunkoiset koivut, ja mahtavat haapapuut ovat tikkojen mieleen. Yhden olenkin löytänyt työn ääreltä, jota nyt seurailen. Ajallaan jätän linnun puulleen, ja jatkan kiertelyäni. Kevyttä puuterimaista lunta leijailee maahan, ja hämärä alkaa vastentahtoisesti taipua kasvavan valon alla.

Otan tarkkailuun helposti saappaan alle jäävän. Aina vihreän varvun lehdellä jääkiteet hehkuvat kuin tuleen heitetty kristalli.

Nousen ylös, ja puistan lumet vaatteista. Vain on jättiläinenkin maisemassa? Syntyy mieleeni ajatus, kun ”lapikkaan” luokse saavun. Pääsisiköhän pilvien päälle jos tuosta ylös kiipeäisi? Vielä matkankin päästä, haen katseellani kohdetta jossa jättiläisen hattu taivaankantta koskettaa. Elämä on suuri arvoitus, ja joulunaika syvän sanoman aikaa.